Kuka minä olen?

Aloitan tähän blogiin kirjoittamisen anonyyminä, sillä mun masennuksesta ei monikaan tiedä. Ajattelin, että nyt kun olen ymmärtänyt ja hyväksynyt tosiasian voisin kirjoittaa siitä. Miten kaikki alkoi, milloin ja miten sain tietää sairastavani masennusta ja miten sen kanssa elän. Ehkä tämän blogin avulla, jotkut nuoret saisivat tietoa masennuksesta ja jopa uskaltautuisivat juttelemaan mun kanssa asiasta.

Mä olen 17-vuotias tyttö ja elämä ei mene aivan putkeen. Sairastan siis masennusta, josta mun perhe ja sukulaiset eivät tiedä. Ainoastaan muutamille ystäville olen siitä kertonut. Kirjoittaminen auttaa mua käsittelemään asiaa, joten tämän blogin lisäksi päiväkirjaan tulee ahkerasti kirjoitettua. Kirjoittaminen onkin tällä hetkellä ainut tapa purkaa mun ajatuksia masennuksestani. 

Voisin kertoa vähän taustaa mun elämästä. Taisin olla kahdeksan kun muutin kaupunkiin asumaan. Siihen asti mun elämä oli ollut suht ok, huolimatta siitä että olin erittäin ujo ja kuulin hieman mun ulkonäöstä. Olin pyöreämpi kun monet muut, joten mua oli helppo osotella. Mutta mulla oli muutamia ystäviä, enkä hirveesti välittänyt siitä mitä mulle sanottiin. Tai ehkä en vain tajunnut välittää siitä. 

No mutta, sen muuton jälkeen vaihdoin koulua ja siitä tää kaikki alkoi. Kaveripiirit vaihtuivat kuukausittain edes takas, välillä oltiin väleissä ja toisena hetkenä vihattiin toisiamme. Sen seurauksena kävin muutamaan kertaan kuraattorilla ja myöhemmin myös mulle ja näille muille ''ongelmanuorille'' järkättiin kerho. Siellä käytiin kerran viikkoon setvimässä välejä ja kertomassa mitä viikolla oli tapahtunut. Se kerho oli hyvä idea, sillä me saatiin aika paljon asioita selville. Noina aikoina mä olin kumminkin aika hiljanen, tai ujo, Kuljin muitten mukana, enkä osannu oikein ilmaista omaa mielipidettäni. Jossain vaiheessa ala-asteella aloin myös kuulemaan siitä kuinka hiljainen olin ja hymyilin vain vieressä. Ei ne sitä ilkeyttään sanonu, mutta musta se tuntu pahalta. Mä häpesin itteeni, ja sitä mitä mä olin. Mä liikuin ''suosittujen'' tyttöjen porukassa, mutta mä en itte ollu niin suosittu. Mulle alko pinttyy päähän ajatuksia, että mun pitäs näyttää joltain muulta. Mä aloin inhoomaan itteäni ja sitä miltä mä näytin. Niinä aikoina elämä oli yhtä vuoristorataa.

No sitte oli aika mennä yläasteelle. Mulla oli kavereita, mut enimmiksee liikuin muutaman muun tytön kanssa. En muista missä kohtaa ylä-asteella se alkoi, kun meitä pidettiin koulun "pahiksina". Välitunneilla juostiin tupakalle, pukeuduttiin mustaan ja vihaattiin kaikkea ja näytettiin nyrpeiltä. Ei tultu monienkaan toimeen, mutta se johtui jo ala-asteella syntyneistä riidoista. (Yhtenä esimerkkinä mun entinen parasystävä, joka jossain vaiheessa ala-asteella koulun jälkeen päätti haukkua mut aivan päästä varpaisiin. Se tuli niin puun takaa. Hän sanoi kaikki pahimmat asiat, mitä silloin vain pystyi sanomaan. Ja se tilanne on pysyny siitä asti mielessä. Miten ystävä saattoikaan sanoa niin pahoja asioita, ja kuinka syvät arvet se jättikään.) 

Kasiluokka oli raskasta aikaa, varsinkin sen jälkeinen kesä. Mun parasystävä ja silloinen ainut ystävä rupes seurustelemaan ja unohti oikeestaan kaiken muun tai ainakin mut. Mä en oo koskaan ollut niin yksin kun silloin. Enää ei tullut puheluja ystävältä, että tehtäisiin jotain yhdessä, ja kun mä soitin niin hänen poikaystävänsä meni aina mun eelle. Koko kesäloman mä olin yksin. Mä en paljoa poistunu mun huoneesta, mitä ny sen verran että juoksin läheiseen puistoon itkemään. Tai lähin lenkille juoksemaan. Se helpotti oloa. Noina aikoina tais myös olla laihdutus tärkeetä. En enää pitänyt mistään itessäni, kaikki oli vialla. Kuvotin itteeni ja mikään ei ollut hyvin. Olin yksin ja mikään ei tuntunut elämisen arvoiselta. Mä aloin tuolloin miettimään että olis parempi kuolla. Mulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja ajattelin jo tosissaan että onko mun järkeä elää. Mulla oli tuona loppu kesänä rippileiri tulossa ja olin niin väsynyt kaikkeen. Ajattelin että ehkä mä jaksan vielä leirin ja sit se ois loppu. Menin leirille ja hyvä ettei mu heitetty jo pihalle sieltä ensimmäisten päivien aikana, kun kävin siellä tupakalla ja jäin kiinni. Puolessa välissä leiriä mä tajusin että siellähän voisi olla ihan kivaa. Mä aloin tutustuun ihmisiin ja loppu leiristä tulikin mahtava. Se muutti mun elämän ja sain ystäviä, Mä uskon edelleen että jos en ois mennyt riparille, niin en olisi tässä. 

Asiat ei kumminkaan kauaan ollut hyvin, mä en ollut päässyt yli siitä kaikesta. Eikä myöskään mielipide itsestäni ollut muuttunut. Musta tosin tuli sosiaalinen ja en ollut enää niin ujo. Mä uskalsin olla oma itteni, mutta en silti pitänyt itestäni. Ensimmäisenä vuona amiksessa oli pakollinen käynti terveydenhoitajan luona. Siellä jutellessa terveydenhoitajan kanssa hän sai mut avautumaan. Ensimmäistä kertaa puhuin mun asioista. Terveydenhoitaja sanoi että näki että mulla oli paha olla, joten halus että puhun. Siinä sitten itkettiin molemmat ja lopuks hän halas ja sanoi mulle että haluu että saan apua. Pyys että varattas mulle uus aika, jossa juteltas tulevasta. Seuraavalla kerralla puhuttiin siitä että mä alkasin käymään ammattilaisen luona juttelemassa asioista.Terveydenhoitaja myös kertoi että epäili mulla olevan masennus. Mä olin ihan sekasin. En ois uskonu että avaudun tai että mulla ois masennus. En tienny mitä ajatella. Lopulta me laitettiin lähete sihtiin, jossa kävin kerran juttelemassa. Sen jälkeen aloin käydä kerran viikossa psykiatrian sairaanhoitajan luona juttelemassa. Tehtiin erilaisia testejä ja hän auttoi parhaansa mukaan. Totesi myös että mulla olisi vaikea masennus. (Yks asia joka myös on saattanut olla yks syy masennuksen puhkeamiseen on ollut stressi taloudellisista asioista. Asun edelleen kotona ja stressaan tosi usein siitä miten me pärjätään, kun rahaa nyt ei aivan älyttömästi ole. Laskin aina mihin riitäis rahat, ja miten tehtäisiin ruokaostokset että rahaa jäisi tarpeeksi jne. Toinen seikka joka ei ainakaan ole auttanut masennuksen keskellä oli mun vanhempien ero pari vuotta sitten.) No mutta kävin juttelemassa mun asioista säännöllisesti ja mua alettiin painostamaan että kertoisin vanhemmilleni. Mutta en ollut valmis siihen. Mulle ehotettin myös lääkkeitä, mutta se edellytti vanhemmille kertomista. Mua alkoi vain ahistaa enemmän, joten sanoin etten enää tule. Kävin myös muutaman kerran psykologin juttusilla, sillä mulla saattaa olla ADD, mutta siihen en saanut selvyyttä sillä alettiin taas kaivaa samoja asioita neljättä kertaa läpi, enkä silloin kestänyt sitä. Ja sanoin taas että en enää tule. Nyt siitä on kohta kulunut vuosi. 

Viime kesänä oli taas aikaa ku mulla oli tosi paha olla. Mun koko kesä meni siinä että mä ryyppäsin, mutta asiaa vaikeutti se että mulla oli kuukaus töitä. Mun päivä rytmi silloin olikin seuraavanlainen. Heräsin viideltä, töihin, töitten jälkeen juomaan ja yöllä kotiin. 2-3 tunnin yöunilla mentiin joka yö. Ryyppäämisen seurauksena mun välit on menny huonompaan suuntaan monien kavereiden kanssa. Ja täl hetkellä on taas tosi vaikeeta, sen seurauksena tätä blogia aloinkin kirjoittamaan. 

Äsköinen teksti saattaa olla hieman sekava, mutta siinä ois pien osa siitä minkä takia oon nyt mitä oon.