Nuorisovastaanotto

Hei vain.
Kävin aiemmin tällä viikolla meiän kouluterveydenhoitajan luona ja juteltiin mun tilanteesta. Meillä on uus terkka joten jotta sais enemmän tietoa mun tilasta, niin laitto mut täyttämään pienen masennuskyselyn. Kuinkakohan monta mä niitä lappuja olen jo täyttänyt, mutta tottakai täytin sen taas. Käytiin sitte vähän niitä asioita läpi ja hän totes taas että oli hyvä, kun otin häneen yhteyttä. Terkka laittoi lähetteen eteenpäin ja pari päivää sitten nuorisovastaanotolta mulle soitettiikin. Sovittiin aika ja ennen joulua meenkin sinne. Tästä tää taas lähtee. Ja vaikka tää onkin jo mulle tuttua puuhaa, niin silti jännittää tää eka käynti. Mietin vain että ottaako mut vastaan sama ihminen kun viime kerrallakin. Musta tuntuu että ois parempi, kun siellä olis joku toinen psykiatrian sairaanhoitaja tms, sillä viime kerralla ei päästy oikeen eteenpäin.
Toinen iso askel jonka otin, oli äidille kertominen. Yks ilta istuttiin sohvalla ja katottiin telkkaria. Koko ohjelman ajan mietin että miten sen kertosin ja mun jännitti iha törkeesti, koska mutsi ei ois osannu arvata. No saman tien lopputekstejen jälkeen sanoin vaan että 'mulla on masennus'. En tienny miten muuten se sanoa. Mutsilla meni hetki että se tajus mun olevan tosissaan. Juteltiin sitten vähän kyseisestä asiasta. Oon iloi että uskalsin kertoa, nyt on yks stressin aihe vähemmän.
Nyt seuraava askel on se nuorisovastaanotto, katsotaan miten tää tästä lähtee.

Oon huomannut että jokunen näitä mun tekstejä lukee, joten kiinnostais tietää onko joillain saman tapaista tilannetta kun mulla? Tai ylipäätänsä jotain kysyttävää masennuksesta?

Pää ei pysy kasassa.

Hei vain! Mulla oli hyvä päivä siihen asti kun tulin kotiin. Täällä ei kertakaikkiaan pysy pää kasassa. Mä en tuu enää toimee mun siskon kanssa. Ykski väärä sana ja mulla saattaa mennä hermot. Oon niin väsynyt ja pinna kireellä koko ajan. No mut hyvä asia tässä päivässä on se, että mulla oli tokavika päivä töissä, ja näytön arviointi. Suoritin näytön hyvillä arvosanoilla ja nyt on yks stressin aihe vähemmän. Opiskelen siis toista vuotta, ja nyt on ollut kahden kuukauden toppi meneillää. Mulla on ollut ihan kivaa tuolla sairaalassa töissä, mutta tässä elämän tilanteessa, en kaipaa yhtään ylimääräistä stressiä.
Ainiin, mä kerroin aiemmin että aion ottaa yhteyttä meidän terveydenhoitajaan. Ja uskalsin rustaa sähköpostin hänelle. Ja varas mulle aian hänen luokseen, jutellaan mun asioista ja laitetaan lähete eteenpäin. Mä oon tosi ilonen ja helpottunut, mutta samalla peloissani ja hieman ahistaa. Taas näitä mun asioita kaivetaan ja avataan. No mutta sitähän mä loppupeleissä halusin, sillä se taitaa olla ainut vaihtoehto tällä hetkellä, mikä edistää mun parantumista.
Musta on hassua että mä puhun ku oisin vakavasti sairas. Koska en oo osannu ajatella masennusta sairautena, vaikka sitähän se on. Mä oikeesti toivon että parantuisin tästä ja into elämään palaisi. Yritän nyt myös olla stressaamatta, sillä liika stressi lisää vaan ahdistusta, ja pahentaa mun tilaani.
Mun pää on aivan solmussa ja tunteet pinnassa, joten tää teksti jää tähän..

Masennuksen oireita

Hei vain, musta oli tänään hienoa huomata että mun blogi on saanut yllättävän paljon katselukertoja. Mä yöllä luin vähän noita mun kahta aiempaa postausta ja aloin miettimään että oliko tää blogiin kirjoittaminen hyvä ratkaisu. Tuli vähän ristiriitaisia fiiliksiä, johtuen varmaan siitä että kerroin ensimmäisessä postauksessa niin paljon menneistä ja se ehkä rupes hieman ahistamaan. Mutta uskon tästä olevan vain apua. 
Aina kun mulla on vapaata töistä tai koulusta, ajattelen että nyt saan nukuttua univelkoja pois. Mutta musta on alkanu tuntumaan että mikään ei riitä. Nytkin on jo neljäs päivä ihan vain kotona, näinä öinä nukkunut kellon ympäri ja oon silti aivan väsynyt. Mutta syy taitaa löytyä tästä masennuksesta. Mun uupumus näkyy varsinkin työpäivinä. Ensin ihmettelin että miten mä voin olla työpäivän jälkeen niin väsynyt, kyllähän muutkin normaalisti jaksavat tehdä työpäivän jälkeen muutakin. Mutta mä aamuvuoronkin jälkeen väkisin pysyttelen hereillä kuuteen asti ja saatan silloin jo käydä yöunille. Väsyneisyyshän on yksi masennuksen oire, josta päästäänkin muihin oireisiin mitä mulla on. 

• Masentunut mieliala
• Kiinnostuksen tai mielihyvän kokemisen väheneminen
• Pessimistisyys
• Väsyneisyys, voimattomuus
• Unettomuus tai liiallinen nukkuminen
• Vähentynyt tai lisääntynyt ruokahalu
• Keskittymiskyvyn heikkeneminen, päättämättömyys
• Psykomotorinen kiihtyneisyys tai estyneisyys
• Arvottomuuden ja syyllisyyden tunteet
• Kuolemaan tai itsemurhaan liittyvät ajatukset

Tän listan mä nappasin wikipediasta, ja ainut kohta mikä ei sovi muhun on tuo psykomotorinen kiihtyneisyys tai estyneisyys. Toho unettomuuteen otan 5mg melatoniinii iltasin, johon oon saanu reseptin. Nykyään mä nukahan niitten avulla aika hyvin, mutta melkeen joka yö herään siihen kun siskot huutaa kilpaa. Saatan kolme kertaa yössä herätä siihen ja sit on aina vaikeuksia saada unta. Ja aina herättyä mä oon tosi ärtynyt ja itkunen. Tän takia mä oon alkanu vakavissaa miettiä, pystysinkö jo muuttaa omilleni. Riittääkö mun tulot yksin asumiseen jne. Toinen kohta josta haluun puhua on toi lisääntynyt ruokahalu. Työpäivinä mä en syö paljoa, kun en kerkiä. Mutta vapaapäivinä tulee syötyä aivan liikaa ja epäterveellisesti. Ja painokin on sen takia nousussa. Olen normaalipainoinen, painoindeksi on n. 20.8 eli ei sen suhteen vielä ongelmaa. Mutta ongelma onkin ehkä enemmän pään sisällä. Luulin jo olevani sinut itteni ja oman vartaloni kanssa, mutta ei. Edelleenkään en pidä mun vartalosta, enkä tällä hetkellä oikein mistään ulkonäössäni. Tottakai on päiviä, kun ajattelen näyttäväni iha hyvältä, mutta suurimmaks osaks en oo tyytyväinen. 

Tähän samaan postaukseen voisin kirjottaa, ahdistus aiheesta tulevaisuus työnsuhteen. Mulla oli ensin vaikuksia löytää se ala mitä alkaisin opiskelemaan. Päädyin sosiaali- ja terveysalalle painostuksen vuoksi. Nyt opinnot on kohta puolessa välissä ja vasta äskettäin on alkanut tuntua siltä, että saattais mulle löytyä jotain töitä tältä alalta mikä saattais kiinnostaa. Mutta ongelmaks on tullut mun selkä. Syön melkeen päivittäin kipulääkkeitä siihen. Mutta tätä menoa en voi työskennellä vanhusten kanssa lähihoitajana. Nyt oon ollu 2kk sairaalassa topissa, jossa meillä on vuodepotilaita ja muita avustettavia vanhuksia. Selkä on alkanu menee pahempaan päin siirroissa, vaippojen vaihdossa yms.. Joten luultavasti en tota duunia pysty tulevaisuudessa tekemään, ellen halua popsia pillereitä joka ikinen päivä. Mutta enemmän mua kiinnostaisi päide- ja mielenterveys, ja kolmannella vuodella koulussa valitsenkin sen suuntautumiseksi. Vielä en tiedä mitä tulen tekemään, mutta luultavasti tätä alaa nää kolme vuotta saa luvan riittää. Mulla ei ole tarpeeksi motivaatiota opiskella lisää. 

Noin, ehkä tässä on taas kirjoitettu tarpeeksi tälle kerralle, vaikka tekstiä irtoaisikin vielä. Saattaa olla aika puuduttavaa lukea vaa pitkiä pätkiä tekstiä, ainakin näissä ensimmäisissä postauksissa. 

Tämän hetkinen tilanne ja päässä pyörivät ajatukset.

Kirjoitin äsken tekstin "kuka minä olen?", jossa kerroin vähä taustoja. Tulevissa postauksissa selviää varmasti vielä lisää. Aattelin että tässä postauksessa ihan vain kerron viimeisiä kuulumisia ja ajatuksia. Mulla oli eilen törkeen huono päivä. Meinaan nyt ku oon ollu töissä, ni mulla ei oo voimia oikein ollu mihinkään muuhun. Sillä tää masennus saa mut niin uupuneeks. Mutta ny mulla on muutamia päiviä vapaata ja ku eilen oisin töiltä kerenny ja jaksanu lähtee näkee sukulaisia ni ei, enhä mä pystynyt lähteen. Koko päivä meni perseilleen, ja sit ku oltiin jo perheen kanssa lähdössä ni totesin vaa että en pysty tulee mukaan. Mua ärsytti tajuttomasti. Mulla ei ei pysyny pää kasassa, meni hermot kun mikään ei tuntunut sujuvan. Kaikki ulkonäköön liittyvä ei menny putkeen ja menetin hermot moneen kertaan. Olin niin turhautunu ku olin pukemassa takkia, tiesin et jos oisin lähteny mukaan oisin vaan äkänen ja itkunen koko ajan. Joten oli pakko jäätävä kotio. Istuin ulkovaatteet päällä sohvalla ja itkin. Mua ei ollu pitkään aikaan ärsyttäny mikään niin paljoa. Mulla meni pari tuntia rauhottuessa ja että sain ajatukset kasaan. Sinä aika rustasin reilut kymmenen sivua täyteen teksiä mun päiväkirjaan. Sit myöhemmin luin niitä mun kirjotuksia, ja tajusin että mulla ei oo taas kaikki kunnossa ja mä en selvii tästä yksin. Koko yön googlasin kaikkea liittyen masennukseen mm. hoidoista. Sit vasta tajusin että vaikea asennus ei mee tosta noin vain ohi. Oonhan mä sen tavallaan tiennyt, mutta nyt mä vasta tajusin sen. Mä tarviin oikeesti tähän apua, että pääsen tän yli ja voin taas nauttia elämästä. Mulla on paljon hyviä hetkiä, mutta koko aika huomaan että ajatuksissa pyörii inhottavia asioita, ja en pysty nauttimaan kaikesta täysillä, sillä tää masennus on mukana jokaisessa päivässä. Mä päätin että mun on haettava apua nyt omatoimisesti. Ajattelin että otan yhteyttä meiän koulun terveydenhoitajaan. Ajatus pelottaa mua, sillä meiän terveydenhoitaja vaihtui juuri ja hänen kanssaan en ole vielä jutellut. Ja toiseks mua pelottaa, että tää menee vaan pahempaan ja mua alkaa ahistaa lisää kun alan taas näistä juttelemaan. Mutta toisaalta musta tuntuu että tästä voisi olla apua, ja en tiedä miten muutenkaan tästä masennuksesta pääsen ikinä irti. Mä myös oon nyt harkinnut lääkkeitä, että jos mulle taas tarjotaan niitä niin pitäisikö ottaa vastaan? Itsellänihän ei niistä ole kokemusta, mutta must tuntuu että aion kyllä kokeilla. Mutta ensin ois otettava se askel ja laitetava viestiä terveydenhoitajalle, jos hän auttais mua eteenpäin. Nythän mun on käytävä tämä rumba uudestaan läpi sillä, mulle sanottiin viimeisellä kerralla kun oli ammattilaisen kanssa juttelemassa näistä että mulla on paikka auki puoli vuotta, mutta jos en palaa juttelemaan ja sen ajan ylittyessä mun täytyy sihdin kautta hakea aika ammattiapuun. Ja se tarkoittaa sitä että pitää taas puhua monelle eri ihmiselle näistä mun asioista. Tää ois niin paljon helpompaa jos masennus menis ohi ittestään, tai että joidenki pikku kokeitten avulla mulle annettas lääkkeitä ja se ois paris viikossa ohi. Mutta kun ei tästä niin helpolla päästäkkään irti.. Mitenköhä sitä rohkasis ittensä kirjottamaan terveydenhoitajalle. Ja sen jälkeen vasta tuleekin se vaikeampi osuus, kuinka kertoa perheelle, että oon piilotellu masennusta jo pitkän aikaan. En yhtään tiedä miten he suhtautuvat.

Kuka minä olen?

Aloitan tähän blogiin kirjoittamisen anonyyminä, sillä mun masennuksesta ei monikaan tiedä. Ajattelin, että nyt kun olen ymmärtänyt ja hyväksynyt tosiasian voisin kirjoittaa siitä. Miten kaikki alkoi, milloin ja miten sain tietää sairastavani masennusta ja miten sen kanssa elän. Ehkä tämän blogin avulla, jotkut nuoret saisivat tietoa masennuksesta ja jopa uskaltautuisivat juttelemaan mun kanssa asiasta.

Mä olen 17-vuotias tyttö ja elämä ei mene aivan putkeen. Sairastan siis masennusta, josta mun perhe ja sukulaiset eivät tiedä. Ainoastaan muutamille ystäville olen siitä kertonut. Kirjoittaminen auttaa mua käsittelemään asiaa, joten tämän blogin lisäksi päiväkirjaan tulee ahkerasti kirjoitettua. Kirjoittaminen onkin tällä hetkellä ainut tapa purkaa mun ajatuksia masennuksestani. 

Voisin kertoa vähän taustaa mun elämästä. Taisin olla kahdeksan kun muutin kaupunkiin asumaan. Siihen asti mun elämä oli ollut suht ok, huolimatta siitä että olin erittäin ujo ja kuulin hieman mun ulkonäöstä. Olin pyöreämpi kun monet muut, joten mua oli helppo osotella. Mutta mulla oli muutamia ystäviä, enkä hirveesti välittänyt siitä mitä mulle sanottiin. Tai ehkä en vain tajunnut välittää siitä. 

No mutta, sen muuton jälkeen vaihdoin koulua ja siitä tää kaikki alkoi. Kaveripiirit vaihtuivat kuukausittain edes takas, välillä oltiin väleissä ja toisena hetkenä vihattiin toisiamme. Sen seurauksena kävin muutamaan kertaan kuraattorilla ja myöhemmin myös mulle ja näille muille ''ongelmanuorille'' järkättiin kerho. Siellä käytiin kerran viikkoon setvimässä välejä ja kertomassa mitä viikolla oli tapahtunut. Se kerho oli hyvä idea, sillä me saatiin aika paljon asioita selville. Noina aikoina mä olin kumminkin aika hiljanen, tai ujo, Kuljin muitten mukana, enkä osannu oikein ilmaista omaa mielipidettäni. Jossain vaiheessa ala-asteella aloin myös kuulemaan siitä kuinka hiljainen olin ja hymyilin vain vieressä. Ei ne sitä ilkeyttään sanonu, mutta musta se tuntu pahalta. Mä häpesin itteeni, ja sitä mitä mä olin. Mä liikuin ''suosittujen'' tyttöjen porukassa, mutta mä en itte ollu niin suosittu. Mulle alko pinttyy päähän ajatuksia, että mun pitäs näyttää joltain muulta. Mä aloin inhoomaan itteäni ja sitä miltä mä näytin. Niinä aikoina elämä oli yhtä vuoristorataa.

No sitte oli aika mennä yläasteelle. Mulla oli kavereita, mut enimmiksee liikuin muutaman muun tytön kanssa. En muista missä kohtaa ylä-asteella se alkoi, kun meitä pidettiin koulun "pahiksina". Välitunneilla juostiin tupakalle, pukeuduttiin mustaan ja vihaattiin kaikkea ja näytettiin nyrpeiltä. Ei tultu monienkaan toimeen, mutta se johtui jo ala-asteella syntyneistä riidoista. (Yhtenä esimerkkinä mun entinen parasystävä, joka jossain vaiheessa ala-asteella koulun jälkeen päätti haukkua mut aivan päästä varpaisiin. Se tuli niin puun takaa. Hän sanoi kaikki pahimmat asiat, mitä silloin vain pystyi sanomaan. Ja se tilanne on pysyny siitä asti mielessä. Miten ystävä saattoikaan sanoa niin pahoja asioita, ja kuinka syvät arvet se jättikään.) 

Kasiluokka oli raskasta aikaa, varsinkin sen jälkeinen kesä. Mun parasystävä ja silloinen ainut ystävä rupes seurustelemaan ja unohti oikeestaan kaiken muun tai ainakin mut. Mä en oo koskaan ollut niin yksin kun silloin. Enää ei tullut puheluja ystävältä, että tehtäisiin jotain yhdessä, ja kun mä soitin niin hänen poikaystävänsä meni aina mun eelle. Koko kesäloman mä olin yksin. Mä en paljoa poistunu mun huoneesta, mitä ny sen verran että juoksin läheiseen puistoon itkemään. Tai lähin lenkille juoksemaan. Se helpotti oloa. Noina aikoina tais myös olla laihdutus tärkeetä. En enää pitänyt mistään itessäni, kaikki oli vialla. Kuvotin itteeni ja mikään ei ollut hyvin. Olin yksin ja mikään ei tuntunut elämisen arvoiselta. Mä aloin tuolloin miettimään että olis parempi kuolla. Mulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja ajattelin jo tosissaan että onko mun järkeä elää. Mulla oli tuona loppu kesänä rippileiri tulossa ja olin niin väsynyt kaikkeen. Ajattelin että ehkä mä jaksan vielä leirin ja sit se ois loppu. Menin leirille ja hyvä ettei mu heitetty jo pihalle sieltä ensimmäisten päivien aikana, kun kävin siellä tupakalla ja jäin kiinni. Puolessa välissä leiriä mä tajusin että siellähän voisi olla ihan kivaa. Mä aloin tutustuun ihmisiin ja loppu leiristä tulikin mahtava. Se muutti mun elämän ja sain ystäviä, Mä uskon edelleen että jos en ois mennyt riparille, niin en olisi tässä. 

Asiat ei kumminkaan kauaan ollut hyvin, mä en ollut päässyt yli siitä kaikesta. Eikä myöskään mielipide itsestäni ollut muuttunut. Musta tosin tuli sosiaalinen ja en ollut enää niin ujo. Mä uskalsin olla oma itteni, mutta en silti pitänyt itestäni. Ensimmäisenä vuona amiksessa oli pakollinen käynti terveydenhoitajan luona. Siellä jutellessa terveydenhoitajan kanssa hän sai mut avautumaan. Ensimmäistä kertaa puhuin mun asioista. Terveydenhoitaja sanoi että näki että mulla oli paha olla, joten halus että puhun. Siinä sitten itkettiin molemmat ja lopuks hän halas ja sanoi mulle että haluu että saan apua. Pyys että varattas mulle uus aika, jossa juteltas tulevasta. Seuraavalla kerralla puhuttiin siitä että mä alkasin käymään ammattilaisen luona juttelemassa asioista.Terveydenhoitaja myös kertoi että epäili mulla olevan masennus. Mä olin ihan sekasin. En ois uskonu että avaudun tai että mulla ois masennus. En tienny mitä ajatella. Lopulta me laitettiin lähete sihtiin, jossa kävin kerran juttelemassa. Sen jälkeen aloin käydä kerran viikossa psykiatrian sairaanhoitajan luona juttelemassa. Tehtiin erilaisia testejä ja hän auttoi parhaansa mukaan. Totesi myös että mulla olisi vaikea masennus. (Yks asia joka myös on saattanut olla yks syy masennuksen puhkeamiseen on ollut stressi taloudellisista asioista. Asun edelleen kotona ja stressaan tosi usein siitä miten me pärjätään, kun rahaa nyt ei aivan älyttömästi ole. Laskin aina mihin riitäis rahat, ja miten tehtäisiin ruokaostokset että rahaa jäisi tarpeeksi jne. Toinen seikka joka ei ainakaan ole auttanut masennuksen keskellä oli mun vanhempien ero pari vuotta sitten.) No mutta kävin juttelemassa mun asioista säännöllisesti ja mua alettiin painostamaan että kertoisin vanhemmilleni. Mutta en ollut valmis siihen. Mulle ehotettin myös lääkkeitä, mutta se edellytti vanhemmille kertomista. Mua alkoi vain ahistaa enemmän, joten sanoin etten enää tule. Kävin myös muutaman kerran psykologin juttusilla, sillä mulla saattaa olla ADD, mutta siihen en saanut selvyyttä sillä alettiin taas kaivaa samoja asioita neljättä kertaa läpi, enkä silloin kestänyt sitä. Ja sanoin taas että en enää tule. Nyt siitä on kohta kulunut vuosi. 

Viime kesänä oli taas aikaa ku mulla oli tosi paha olla. Mun koko kesä meni siinä että mä ryyppäsin, mutta asiaa vaikeutti se että mulla oli kuukaus töitä. Mun päivä rytmi silloin olikin seuraavanlainen. Heräsin viideltä, töihin, töitten jälkeen juomaan ja yöllä kotiin. 2-3 tunnin yöunilla mentiin joka yö. Ryyppäämisen seurauksena mun välit on menny huonompaan suuntaan monien kavereiden kanssa. Ja täl hetkellä on taas tosi vaikeeta, sen seurauksena tätä blogia aloinkin kirjoittamaan. 

Äsköinen teksti saattaa olla hieman sekava, mutta siinä ois pien osa siitä minkä takia oon nyt mitä oon.